Jos tavoitteista saadaan aikaan yhteisymmärrys, niin tarvitaan mittakepit, joilla tiedetään saavutetaanko tavoitteet. Emme allekirjoita väitettä, että mittaaminen on vaikeaa. Kirkas ajattelu on vaikeaa.

Muodostmme kuvan toimintamalleista, asiakkaiden määristä ja ohjautumisesta, johtamisesta ja varjojohtamisesta, hoitokäytännöistä – ja tähän mennessä asiakkaamme ovat hämmästyneet. Onko toimintamme oikeasti näin monimutkaista? Kyllähän nämä tuttuja ilmiöitä ovat, mutta tällainenko on kokonaisuutemme?

Muodostamme kuvan toimintamalleista, asiakkaiden määristä ja ohjautumisista, johtamisesta ja varjojohtamisesta, hoitokäytännöistä – ja tähän mennessä asiakkaamme ovat hämmästyneet. Onko toimintamme oikeasti näin monimutkaista? Kyllähän nämä tuttuja ilmiöitä ovat, mutta tällainenko kokonaisuutemme on…?

Hankeähkyä on podettu jo vuosia. Syy on selvä: erillisten hankkeiden hyöty on rajallinen ja niiden kytkökset käytännön toimintaan usein samea. Siksi pitää olla looginen kuva kehittämisen kokonaisuudesta. Tiekartan laajuus ja syvyys riippuu lähtötilanteesta ja tavoitteista. Riittääkö pienten askelten inkrementaalinen kehittäminen vai onko syytä maalata isommalla pensselillä disruptiivisesti?

Hoitotakuu tulee, oletko valmis? Voi olla, että lisäresursointi on tepsivä keino. Havaintomme on, että odotus hoitoon poikii uusia yhteydenottoja ja kiirevastaanottoja. Jonottomuus sujuvoittaa toimintaa, vähentää päällekkäistä työtä eikä lisää kysyntää. Helposti sanottu, mutta vaikea tehdä. Silti kannattaa yrittää!

Harva organisaatio on oikeasti päättänyt, mitä haluaa tietää toiminnastaan. siksi suoritteiden tilsastoini ja kirjaaminen on vaihtelevaa, joten raportit ovat usein sitä mitä on tilastoitukin. Iso osa toiminnan mittareista syntyy rutiinidatasta, kunhan dokumentointi on riittävästi standardoitu.

Meillä on maailman massiivisin primaaripreventio (neuvolat, koulu-, opiskelija- ja työterveyshuolto). Silti riittää sarkaa kansansairauksien sekundaaripreventiossa, eli ylipainon, päihteiden, tupakan, masennuksen, metabolisen oireyhtymän pelikentässä. Painopisteenä näyttää olevan lääkehoito ja omahoidon ohjaus, mutta pureutuvatko ne kansanterveysongelmien juurisyihin, etiologiaan? Kohdistuuko palvelu seurauksiin vai syihin? Pelätä saa, että matala terveiden elinvuosien odote ei selity pelkästään geeneillä eikä kaamoksella

Eipä taida olla yksikköä ilman digiasioinnin välineitä, mutta onko niillä saatu hyöty riittävä? Syy ei ole yksin siinä, että asiakkaat eivät pysty asioimaan digitaalisesti, vaan myös siinä että emme ole onnistuneet kytkemään ratkaisuja käytäntöihimme. Pitkälle päästään aivan yksinkertaisella lomakkeella, johon asiakas kirjoittaa asiansa. Ammattilaisen on helpompi aloittaa työnsä verrattuna puheluun, joka alkaa henkilötietojen tarkistamisella ja jatkuu epätoivoisella yrityksellä kuunnella puhetta ja lukea asiakastietoja.

Asiakkaat arvostavat kovasti etäpalveluita, mutta niiden taitoja ei yliopistoista ole saanut. Etähoito on epäilijöiden suurennuslasin alla, joten turvallisuuden ja asiakaskokemuksen on oltava parempi kuin läsnähoidossa. Yleislääkärin tärkein diagnostinen strategia (hypoteettis-deduktiivinen) on osittain unholassa. Taidot on siis opeteltava nyt toimipaikkakoulutuksena, koska tarve on nyt eikä silloin kun asiansa osaavat uudet ammattilaiset valmistuvat.

>Pitkäaikaissairauksien hoitoon on rakennettu tautipohjainen raudanluja hoitajaosaaminen- Löytyy diabetes-, sydän-, hengitys-, depressiohoitajia. Koti- ja laboratorioseurannat sekä kontrollikäynnit ovat hallinnassa. Asiakkaan näkemyksen kuulemisessa, kokonaisvaltaisuudessa ja elämäntapamuutoksen tuessa on useimmissa paikoissa kehitettävää. Emme pääse määräänsä pitemmälle uusilla diabeteslääkkeillä, jos ylipainoon ja mielialaan ei ole tukea.